Ikäkriisi

Älkää kysykö miten se on mahdollista, mutta olin laskenut koirani iän väärin. Valpas täytti oikeasti puoli vuotta viime lauantaina eli 16.8. Varsin loogista, kun se on syntynyt 16.2. Pieni järkytyshän se oli, mutta ehkä tästä selvitään. Tässä kuvia sen oikealta puolivuotissynttäripäivältä. Tai taitaa muuten olla seuraavalta päivältä, mutta kuitenkin. Puolivuotiaalla korkeutta n. 41 cm (hyvin epätarkka) ja painoa 10,7 kg.

Eilen käytiin mätsärissä. Valpas oli tapansa mukaan vähän ADHD, mutta muuten se käyttäytyi ihan kivasti. Paitsi keskittymisongelmia ja pientä ylivireisyyttä oli havaittavissa. Tähän on nyt alettava kiinnittää enemmän huomiota. Eli paljon maltti- ja rauhoittumisharjoituksia. Itse kehäkäytös oli sitten hyvin kaksipiippuista. Eka parin kanssa tapahtuva arvostelu meni loistavasti, se seisoi nätisti ja esiintyi muutenkin hyvin paria pomppua lukuun ottamatta. Tuomarin kommentti vähän nauratti, kun hän totesi, että Valpas esiintyy ikäisekseen todella hyvin ja kehui, että olen tehnyt hyvää työtä. No joo, ollaan me ehkä kaksi minuuttia harjoiteltu. Se kävi hyvin selväksi sitten punaisten kehässä. Meidän tuomari oli aika hidas ja koiria kohtuullisen paljon, joten kehää piti odottaa aika kauan. Autokin oli aika kaukana, joten en viitsinyt viedä Vapsia sinne. Olisi ehkä silti pitänyt. Punaisten kehässä se oli liikkuessaan enemmän aikaa neljä tassua ilmassa kuin yhtäkään maassa. Silti oltiin viimeinen pari, joka tippui. Tämä johtui siitä, että Valpas jaksoi seisoa ihan käsittämättömän hyvin, ryhdikkäänä ja täysin paikoillaan. Tuomari joutui totta kai tiputtamaan meidät niiden kenguruloikkien takia, mutta kyllä sillä jotain lahjoja siis on.

Tänään käytiin pitkästä aikaa tokoilemassa ja siitä jäi tosi hyvä mieli. Olin suunnitellut mitä tehdään ja pysyin hyvin siinä ja Valpas keskittyi koko ajan hyvin. Tehtiin aluksi metallikapulan nostoa ja suussa pitämistä naksulla. Vähän olen saanut jo pidennettyä sen suussapitoaikaa, vaikka aika nopeaan se sen vielä pudottaa, jos en ehdi naksauttaa sopivassa kohtaa. Mutta se etenee. Sitten tehtiin perusasentoja ja pieniä seuraamispätkiä. Vähän sillä on Valpaspomppuisuutta vielä siinä sivulle tulossa, mutta se alkaa hahmottaa ideaa selvästi. Seuraaminen on vielä imuttamista. Sitten vielä vähän ruutuun lähetystä, joka on aina sujunut loistavasti, niin tänäänkin. Yksi onnistunut paikallamakuu, jossa kävin ehkä kolmen metrin päässä ja seisoin siinä hetken ja kävin sitten vapauttamassa Vapan. Maassa sen etutassut ovat vähän turhan levällään eli asentoon pitää alkaa kiinnittää huomiota. Mutta sen mielentila oli koko treenien ajan ihan loistava ja tekeminen sujui pitkästä aikaa vaivatta.

Valpas on välillä hankala, mutta aina yhtä ihana. Maailman paras pörröpää! Sen valkoista turpavärkkiä ei tarvi kuin vilkasta, niin ei voi olla enää huonolla tuulella. Syksyä kohti mennään, itse ainakin tykkään. Pakko silti fiilistellä vielä kesää kuvien merkeissä. Huomenna Valpas pääsee osteopaatin käsittelyyn ja sieltä suunnataan Kotkaan.

Rantaleikkejä Ruuti-siskon kanssa

On ne vaan niin <3

Puolivuotias karitsa - tai pikemminkin duracell-pupu

Niin se aika vaan hujahtaa ja pikku epeli täytti jo puoli vuotta, tarkalleen viime sunnuntaina. Painoa on tällä hetkellä 10,7 kg ja korkeutta liikaa eli siinä 40 cm kieppeillä, varmaan vähän jopa yli. Energiaa riittää edelleen. Uutena, tai ehkä vanhan pahentumisena johon ei tajuttu puuttua tarpeeksi hyvin, tapana Vapa syö kaikkea mahdollista. Hevosenlanta, muovipussit, kepit, kävyt, kepit, ai niin mainitsinko jo kepit, you name it, I already ate it. Inhottaa, kun tuo keppien syönti voi oikeasti olla vaarallista, mutta en toisaalta viitsisi aina jahdata sitä sen vapaana ollessaan tai pyytää luokse ja aina repiä kepit sen suusta.

Vapa <3

 

 

Turkkikin on kasvanut jo kiitettävästi. Pitää vielä ennen talvea käydä ajelemassa se, en halua mitään karvapalloa siitä. Nyt meillä menee vaan melkein kuukausi eristyksessä, koska Viekas toi Ruotsista tuliaisena nenäpunkin, joka tarttui myös Vapaan. Nyt niillä on lääkitys molemmilla ja pärskintä on jo helpottanut. Harrastamaan ei silti valitettavasti vähään aikaan päästä. Olen päättänyt käyttää tämän "joutoajan" ohjaustekniikoiden ja kontaktien harjoitteluun. Ja jos jaksais vähän tokoillakin..

Heja Sverige!

Mun kesän ainut lomareissu oli mikäs muukaan kuin agilitymatka Ruotsiin. Nelihenkisellä porukalla matkustettiin laivalla Turusta Tukholmaan ja siitä matka jatkui autolla pienelle paikkakunnalla Skutskäriin. Siellä järjestettiin yksi Ruotsin isoimmista agilitytapahtumista nimeltään Slottshoppet. Tapahtuma oli viikon mittainen, mutta meidän poppoo lisäsi suomalaisväriä vain tiistaista torstaihin. Joka päivä juostiin kaksi starttia, joka oli sekin liikaa siinä helteessä. Lämpöä oli joka päivä siinä 30 asteen paikkeilla. Onneksi kisapaikalla oli kunnon kastelupisteet, joten koiran sai pidettyä viileänä.

Viekas on vain niin mahtava, sen kanssa on helppo matkustaa, kun se ei ota turhaa stressiä. Laivamatkat sujuivat ongelmitta, vaikka hiekkalaatikot eivät Vikiä oikein miellyttäneet. Paluumatkalla se katsoi mua syyttävästi kun pistin sen laatikkoon ja lorotti sen jälkeen kannelle. Ei se koirien WC kyllä näyttänyt olevan muidenkaan suosiossa. Yksi mies oli ilmeisesti jo jonkun aikaa istunut laatikon vieressä pikku turrikkansa kanssa tuloksetta ja kun lopulta kyllästyi, niin koira kusi ensimmäiseen näkemäänsä tolppaan ja väänsi vielä tortut kannen ovelle.

Porukan karvaiset jäsenet poseeraavat kannella: Stella, Viekas, Miro ja Noona

 

Hytissä rentoutumassa

 

Me majoituttiin camping-alueella melko lähellä kisapaikkaa. Meidän 16 neliöisessä mökissä neljän ihmisen ja neljän koiran voimin oli, sanotaanko, lämmin tunnelma. Muuten alue oli kyllä mukava, uimaranta, ilmainen minigolf ja kyttäävät naapurit, mitä sitä muuta voisi kaivata!

Hulppea kotimme reissun ajan

Ruotsissa kisaamisessa oli muutamia erilaisia juttuja Suomeen nähden. Suurin ero taisi olla ilmoittautuminen, jota ei ollut. Meillä ei ollut lähtölistoja ollenkaan tiedossa ennen kisapaikalle menoa. Siellä ne näki vasta ilmoitustaululta, josta piti yliviivata oma nimensä. Minä kirjoitin lähtönumeroni aina käteen tussilla. Sen jälkeen radan reunalta numerotaululta pystyi seurata milloin oli oma vuoro. Tavallaan ihan toimiva systeemi, mutta en pitänyt siitä, että piti koko ajan olla kuikuilemassa milloin se oma vuoro on. Pari kertaa en edes siinä onnistunut vaan minua piti huhuilla radalle. Tämä oli tietenkin vain oma mokani, kun en viitsinyt olla kovin lähellä rataa, ettei Viekas kuumenisi liikaa.

Kisapaikalla

Radat olivat yhtä lukuun ottamatta mielestäni melko haastavia. Siltä radalta saatiin ainoa tulos, vitonen kepeille viennistä. Mun pakkovalssi  ajoi koiran toiseen väliin. Muuten siis tasaista hylkyputkea. Viekas oli koko viikon ihan mahtava. Ainahan se tosin on. Kaikki lähdöt sujuivat ongelmitta, kontaktit ensimmäisen radan lentokeinua (tähän suurin syy oli keinun raskaus) lukuunottamatta loistavat ja en edes muista monta rimaa tuli eli silloin niitä ei voinut montaa tulla, pari hassua taisi tipahtaa. Hylyt siis kaikki typeriä ohjaus -ja radansuunnitteluvirheitä. Kertoo vain siitä, että mun taidot ei vielä riitä haastaviin kolmosen ratoihin. Sen lisäksi mun jalat tuntui ihan rautakangilta koko viikon, en vain jännitykseltäni saanut itseäni liikkeelle. Toki kisarutiinikin puuttui ihan kokonaan ja ei me olla lähes vuoteen Vikkelän kanssa paljoakaan tehty. Nyt vaan mulle lisää treeniä ja fysiikkaan parannusta.

Vaikka tuloksellisesti reissu ei mennyt ihan putkeen (tai välillä meni liikaakin putkeen) niin kyllä käteen jäi silti hurjasti. Reissun kohokohta oli minun osaltani varmaan erittäin tiukasti yhdellä pisteellä voitettu minigolfkisa. Sen lisäksi reissuun mahtui monia tunteita, naurua ja kyyneliä, uusi korttipeli, paljon hyvää ruokaa ja vielä enemmän agilitynälkää. :)

Viekas <3